Äiti

Hän katseli koivunoksien välistä pilkottavaa valoa ja muisti unohtaneensa kukat kotiin. Mustaraitaisten tennareiden alla hiekka rahisi kovaäänisesti ja nostatti ilmaan pienen pöllähdyksen pölyä joka askeleella. Pelto oikealla puolella oli autio, sen keskellä tönötti rähjäinen lato. Pelto levitti ympärilleen vastenmielisen hajun, se oli juuri lannoitettu. Vasemmalla puolella tietä häämötti kaukaisuudessa pieni lampi. Joutsenet olivat kerääntyneet levähtämään lentomatkallaan. Pienestä puiden metsäpahasesta kuului lintujen laulua ja lehtien havinaa. Tahtomattaan hän poikkesi tieltä ja kompuroi puiden välissä korkeassa heinikossa kohti puhdasta ja kaunista lampea. Hänen kyykistellessään rantakivellä ja tuijottaessaan rantahiekkaa, hänet täytti yllättäen halu huutaa ja itkeä. Odotuksen tunne oli kuitenkin liian voimakas, jotta hän voisi jäädä lammen rannalle syventyneenä murheisiinsa.

”Essi. Sinä olet jo iso. Et ihan aikuinen, mutta tarpeeksi iso selvitäksesi.” hän sopersi hiljaa itsekseen ja pyyhkäisi karanneen kyyneleen poskelta.

Hän nousi ja noukki rannasta kärsivällisesti kaikkein kauneimmat kivet ja sulki ne kämmeneensä. Noustessaan takaisin tielle hänen mieleensä tulvi ajatuksia menneestä.

-----------

Essi oli siskon kanssa pienessä mummonmökissä meren rannalla. Äiti istui keinutuolissa sylissään pieni ruskea kissa. Se kehräsi kun sitä silitti. Essi katsoi ulos ikkunasta ja hymyili nähdessään isän palaavan kalareissultaan. Hän juoksi ulos ovesta isää vastaan sisar kannoillaan. Kääntyessään vilkuttamaan äidille, tämä oli astunut verannalle ja hymyili kaunista valloittavaa hymyään. Essi tunsi olevansa onnellinen halatessaan kalalta haisevaa isäänsä laiturilla ja kuunnellessaan lokkien huutoa.

----------

Hän havahtui monen vuoden takaisista muistoistaan puhelimen pirinään.  Suuresta sammalenvihreästä olkalaukusta hän kaivoi esille äitinsä vanhan puhelimen. 

”Essi?”

”No Lotta täs moi. Joks oot käyny siel?” kuului luurin toisesta päästä, puhuja oli kärsimättömän kuuloinen. 

”Oon menossa kokoajan. Menee viel ehkä kakskyt minsaa. Mä oon kävellen.” hän vastasi sisarelleen.

”Hmh. No tuu sit pian ku mulla on kauhee nälkä jo.” Lotta hoputti.

”Joojoo.” hän vastasi kyllästyneenä ruoanlaittoon. 

”Okei, moi.” Lotta sulki puhelun ennen kuin hän ehti vastata mitään.

Essin mieleen nousi kuva kaksi vuotta nuoremmasta siskostaan istumassa pöydän vieressä tyhjä lautanen edessään vaatimassa jotakuta muuta tekemään ruokaa. Hänen mielestään Lotta ei ikinä suostunut tekemään mitään itse. Silti hän tunsi suojelunhalua sisartaan kohtaan. Hän katseli käsissään olevia kiviä ja nimesi niistä jokaisen oman perheenjäsenensä nimellä. 

Hän saapui pienen nurmialueen reunalle. Sulavalla kädenliikkeellä hän siirsi oksia sivuun astellessaan lähemmäs kiveä, joka seisoi keskellä nurmikenttää. Kaikki äänet tuntuivat hiljenevän vain pieneksi kaiuksi siitä elämästä, joka nurmikentän ulkopuolella oli. Täällä tuoksui vain ruusut ja tuore multa. Essi laski kädessään olevat pikkukivet multakaistaleelle kiven reunaan ja polvistui sen viereen. 

”Lepää rauhassa äiti.”

Karu totuus

Hei Jasper,

Pyysit, että kerron kaiken, näin se on helpompaa. Tarinana se ei tunnu niin pahalta.

”Ovi sulkeutui edessäni. Painoin nappia, jossa oli suuri kolmonen ja laskin mielessäni kerroksia. Yksi. Kaksi. Kolme. Raahasin matkalaukkuni ulos hissistä ja hapuilin samalla käsilaukusta avaimia. Olin todella väsynyt matkustamisesta ja minulla oli kova nälkä. Kuulin kuinka vatsani alkoi murista uhkaavasti vaatien muonaa. Avain ei meinannut sopia lukkoon ja tunsin kuinka turhautuneisuuden tunne nosti päätään. Kotioven auettua jäin seisomaan rappuun tuijottaen sisälle huoneistoon. Tunsin miten sydämeni alkoi lyödä yhä nopeammin ja nopeammin. Silmiini kihosivat kyyneleet ja jalat olivat pettää alta. Heitin laukkuni eteiseen ja suljin ulko-oven. En voinut uskoa silmiäni. Asuntomme... asuntoni… oli tyhjä.
Astuin ulkovaatteissani olohuoneen ja keittiön puolelle haukkomaan henkeäni. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin matto, sohva ja vanha tv:ni. Kaikki muu oli poissa. Romahdin lattialle ja kuulin naisen huutavan sydäntä raastavasti. En muista muuta kuin pimeyttä. Kaikki valo katosi elämästäni kertaheitolla. 

Seuraavan kerran avatessani silmät, kello oli jo reilusti yli puolenyön. Poskilleni oli kuivunut elämäni pahimmat sydänsurukyyneleet. Katselin huonetta joka näytti nyt niin tylyltä ja pieneltä ollessani yksin. Päässäni jyskytti. Olen yksin. Minulla ei ole täällä ketään keneen turvautua. Olen yksin. Aivan yksin. Nousin ylös tutkiakseni varovasti loput asunnosta selvittääkseni mitä minulle oli jäänyt. Sänky oli mukava yllätys, mutta sekin toi mieleen paljon muistoja Meistä. Ja se sai aikaan jälleen uuden hyökyaallon poskilleni. Parvekkeen sohvakin oli tallella. Vessan kaapissa ei ollut hänen hammasharjaansa ja hänen pesuaineensakin puuttuivat. Käänsin pyykkikorin ympäri löytääkseni edes yhden sukan joka kuuluisi hänelle, mutta mitään ei ollut jäljellä. Komero oli pengottu ympäri, tavaroita oli pudonnut hyllyiltä lattialle. Nurkassa istui valkoinen pehmolelupupu, jonka sain häneltä kun tapasimme ensikerran. Nostin Herra Jänön syliini ja katsoin sen tummiin silmiin samalla silittäen sen korvia. Riisuin takkini ja kenkäni eteisen lattialle. Kannoin Herra Jänön makuuhuoneeseen ja asetin sen kainalooni käpertyessäni yksin liian suureen sänkyyn ilman turvaa ja tietoa huomisesta. 

Elämä jatkoi kulkuaan, mutta en ollut täysin läsnä missään. Saatoin purskahtaa itkuun missä vaan ja milloin vaan. Perheeni yritti kovasti tukea minua, mutta vaikeaa se oli kun asuivat kahdentunnin ajomatkan päässä. Olin yksinäisempi kuin koskaan ennen. Minusta tuntui, että kaupassakin kaikki tiesivät salaisuuteni. En käynyt oikein koskaan missään. Vietin kotonakin aikani katsoen tv:n tarjontaa tai istuen nettien chat -palstoilla. Kouluun oli vaikeaa lähteä aamuisin. Usein tsemppasin itseäni peiliin katsoen ja hokien, että elät päivän kerrallaan ja selviät tästäkin päivästä. Ruokailurytmit sekoittuivat täysin, söin mitä kaapissa oli ja jos ei ollut hain roskaruokaa, limua, sipsejä, nameja. Lihoin useita kiloja pienessä ajassa. Itsetuntoni oli pudonnut laakereiltaan ja makasi jossain helvetin ja maan välillä. Ennen tätä kaikkea olin huoliteltu lähtiessäni ulos. Nyt en enää jaksanut huolehtia itsestäni.”

Kiitos, että tulit elämääni ja vedit ylös kuopasta. Kiitos, että jaksat ailahtelujani. Olet minulle hyvin tärkeä. Nähdään pian!

Terveisin Taru

ps. Anteeksi, että suttasin paperin kyyneleilläni…

---

Luin kirjees uudestaa ja uudestaa. Joka kerran jälkee teki mieli lähtee luokses heti ja kertoo, et nyt on kaikki jo paremmi. Mikset kertonu tätä kaikkee mulle heti? Olisin voinu lohduttaa enemmän, olisin tienny miks itket. Miten se paskiainen pysty tekee jotai sellaista sunlaiselles kauniille ja ihanalle naiselle? Musta sä oot vastustamaton. Rakastan sua Taru. 

Sillon ku me tavattiin ni en ois voinu ees kuvitella millases myräkäs sä elät. Et miten sä joka päivä joudut tsemppaa ittes ylös sängystä. Sulla oli kulissit kunnos… Mut sit ku mä tulin sun luo ekan kerran ja mä näin miten epävarma sä olit siitä, et mä oon siel kämpäs… Miten sä tavallaan niinku vahdit kokoajan mitä teen… Sä paljastit sun syvimmät pelkos miehii kohtaa. Se oli aika karmivaa… Mä halusin auttaa ja olla luotettava ja kuunnella kaiken mitä sul oli sanottavana. Mä ihan oikeesti aluks pelkäsin, et koht sä haluut tappaa ittes… Puhuit siit nii paljo. Kuolemasta. 

Nyt sä oot jo ihan eri ihminen. Ei vois uskoo samaks. Masennus ei tee sul hyvää. Sä olit rohkee ku jaksoit kuunnel mua ja muit  ihmisii jotka sua rakastaa ja kamppail vastaa. Sä oot nii kaunis ku sä hymyilet ja nykyää sä hymyilet paljo. Ne hymykuopat… Onneks me nähää jo pia.

Puhe

Sinä kurja mulkosilmäinen selkämakkarainen finninen olento! Nyt otat ittees niskasta kii  ja meet vaan eteenpäi. Ei se mitään haittaa jos ne nauraa, säki naurat paskamaisesti aina kaikille muille. Jahas, sit tuli puna. Paska. Menet nyt hemmetti vie pois, en mä sinne punasena voi mennä. Saakeli sentää. Miks pitää olla tällane stressifriikki…? Noni, hengitä syvään… Varo portaita. Pitiks mun mennä vasempaa vai oikeelle? Apua! Kumpi se oli? Oikee. Okei, oikeelle. Hymyile. Mis se perhanan lappu on… tossa… huh…  

Tässä sitä nyt sit ollaa. Ihan rennosti vaan, kohta se on ohi ja oot saavuttanu sen kaiken mitä elämältäs ikinä oot toivonu. Yks pikku puhe enää. Muutama sana. Oi ei mutsi, et oikeesti ottanu sitä lippua mukaa.. Et oo tosissas.. Voi hemmetti. Ei! Puna mene pois perkele! Kauanha mun pitää täs seistä… Mira… En mä täältä voi sulle heiluttaa, hölmö…. Toivottavasti se pitää sanansa ja lähtee sit oikeesti mun kans sinne Nykii… Nyt on nii voittajafiilis ku tästä selviin viel, et sit on pakko päästä jonnekkii pois. Huhhuh… Nyt ei saa pyörtyä! Neljä vuotta… Aika pitkä aika opiskella jotai. Ja mä kun epäilin etten ikinä pystyis tähän, ruotsista muka jäis kii... Oi Rikuki on tuolla! Miten se tänne pääs…?! Hengittele vaan ihan rauhassa… Muista sit tyhmä tyttö kiittää ryhmätovereitas. Eikä saa kumarrella… Muista, ei kumartelua. Okei. Onks se jo mun vuoro? Ai ei… Kauanko toi äijä meinaa puhuu…? Toivottavasti mulla ei o ruokaa hampaissa… Mitä se ope sillon sano puheen pitämisestä… Jotai seinästä se oli. Mitä hittoo toi poika tekee…? Onpas lapsellista… Ai nii, katse takaseinään ei katsojiin, nii se oli joo. Huhhuh… Mä oon jo kaksviis, kohta ne alkaa oottaa tietty jotai muksuiki. Ei kai ne viel… Vastaha me kihlatki ostettii… Jos sais jonku duunin jostai. Se ois aika jees. Mut sit en mä voi montaa vuotta venaa niit mukuloit, sit mä oon jo vanha ja tulee kaikkii geenivirheitä. Mun kakarat on kauniita. 

Nyt? AI NYT?! Okei, hymyile, vatsa sisään, suora ryhti... Nyt sitä mentii…

Penkit

Olipa kerran kaksi penkkiä. Oli pieni penkki ja iso penkki.  

Pienelle penkille istui joka iltapäivä pienen pieni hiiri. Hiirellä oli yllään punainen takki ja koppalakki. Mukanaan hiirellä oli päivän lehti ja yksi puolukka.

Suurelle penkille saapui joka päivä hieman hiiren jälkeen maailman suurin elefantti. Sillä oli päässä silinterihattu ja kaulassa kelta-vihreä huivi. Mukanaan se toi parhaan ystävänsä seepran.

Eräänä päivänä hiiri oli lukemassa uskollisesti lehteään ja mutustamassa puolukkaansa kun seepra alkoi pohtia omaa väritystään.

”Olenkohan minä musta valkoraitainen vai valkoinen mustaraitainen?” kyseli seepra elefantilta.

”Minusta sinä olet mustaraitainen valkoraidallinen.” vastasi elefantti diplomaattisesti.

”Minusta on niin epäreilua, että sinulla ei ole yhtään raitaa ja minä en tiedä olenko valkoraidallinen vai mustaraidallinen.” valitti seepra.

Hiiri ei voinut olla kuuntelematta sivusta, vaikka hän oli juuri lukemassa kissojen ja hiirten välisistä kahakoista. Hän mietti kovasti miten voisi auttaa seepra-raukkaa ongelmassaan. 

”Kuule, minusta sinun pitäisi mennä kysymään tohtorilta.” puuttui hiiri lopulta keskusteluun lehtensä takaa.

Seepra nosti leukaansa ja hymyili pienelle hiirelle. Elefantti nyökytteli hurjasti.

”No, siispä lähden tohtorin luo.” 

Ja niin lähti seepra suurelta penkiltä ja jäljelle jäivät vain pienen pieni hiiri pienelle penkille ja maailman suurin elefantti suurelle penkille. 

”Miksiköhän minun suuri penkkini on valkoinen ja sinun pieni penkkisi on punainen?”  ihmetteli elefantti.

”Minä toin itse penkkini ja maalasin sen omin käsin punaiseksi.”

Elefantti nosti kärsänsä kohti taivasta ja heilutteli suuria korviaan.

”Miten sinä olet niin taitava? Minä en edes tiennyt, että penkkejä voi maalata.” hämmästeli elefantti ja tuijotti omaa valkoista penkkiään.

”Voin tuoda sinulle maalia ja auttaa maalaamisessa, jos tahdot.” vastasi hiiri.

”Minun pitää heti kertoa seepralle ilouutiset!” intoili elefantti ja lähti rymistelemään polkua pitkin.

Seuraavana päivänä hiiri saapui penkin luo mukanaan monta pientä purkillista keltaista maalia. Elefantti ja seepra toivat mukanaan vihreää ja mustaa maalia. 

”Tohtori sanoi minun olevan mustaraitainen.” kertoi seepra ylpeänä hiirelle, joka järjesteli parhaillaan maaleja riviin.

”Sepä hyvä, että asia selvisi. Ottakaahan tästä sudit ja päästäkää luovuutenne valloilleen hyvät ystävät.” julisti hiiri ja aloitti maalaamaan penkin jalkaa keltaiseksi. 

Penkistä tuli hyvin kirjava, eikä sitä voinut olla erottamatta puiden lomasta. Maalin kuivuttua elefantti ja seepra istuivat penkille ylpeinä maalauksistaan.

”Onkohan tämä penkki keltainen, vihreä, musta vai valkoinen?” mietti seepra raapien korvaansa.

”Siihen emme varmaan saa vastausta tohtorilta.” pohti elefantti.

”Minusta se on hieno, vaikka sille ei nimeä olisikaan.” totesi hiiri ja haukkasi palan puolukasta. 

Ja niin polun varressa oli punainen pieni penkki ja monivärinen suuri penkki. Ystävykset saapuvat tänäkin päivänä istumaan rakkaille penkeilleen ja maistelemaan puolukoita.

Juhannustaika

"Joko oles juhannustaija teheny?"

"Ai hä? Mitkä?"

"Et oo tosiissas ettet tiiä. An mää saata su kottii ni kerro samal ja voira sit tutustu paremmi ko tääl laval o liikka porukka. Kato meil tääl maal o joka juhannus tytö keränny niitylt kukki ja pistän ne tyyny al. Tarinoitte mukka ne näke sit unes niitte tuleva miähe. Mut ei su tart sellassii tehä, tässähä meitti jo o."

"Ah! Kyllä on pojalla pokkaa… Ihan älytöntä, mitä jos on heinänuha tai jos noukkii väärät kukat. Voisitsä ajaa vähän hiljempaa vai haluutsä tappaa mut?"

"Joo, sori en mää yleensä tälläi… Sää oles vaa nii nätti."

Iltapäiväkävely

Isoäiti kuivasi suurta lautasta tullessaan olohuoneeseen juuri parahiksi katsomaan miten pientä Musti-parkaa nostettiin vaunuihin.

”Kultaseni, Musti on koira, ei hän varmastikaan pidä jos tuolla lailla roikotat häntä paikasta toiseen.” sanoi isoäiti hieman toruvasti. 

”Mutta kun minä haluan hoitaa sitä. Sillä on oikein hyvä olla kun laitan sen valmiiksi ja sitten me lähdetään iltapäiväkävelylle.” tyttö puolusteli ja sitoi koiralle hattua. 

Isoäiti tuli tytön luo, nosti koiran vaunuista ja riisui siltä lastenvaatteet. ”Tyttökulta, eivät koirat halua vaatteita päälle. Hoivaa noita sinun nukkejasi, niillä näyttäisi olevan hieman kylmä kun aivan ilman vaatteita ovat.” 

Tyttö nyrpisti nenänsä ja valmistautui huutamaan vastalauseita, mutta isoäiti oli nopeampi. ”Paistan sitten illalla lettuja, niin voidaan pitää lettukestit. Sinun on paras alkaa valmistautua iltaa varten!”