Karu totuus

Hei Jasper,

Pyysit, että kerron kaiken, näin se on helpompaa. Tarinana se ei tunnu niin pahalta.

”Ovi sulkeutui edessäni. Painoin nappia, jossa oli suuri kolmonen ja laskin mielessäni kerroksia. Yksi. Kaksi. Kolme. Raahasin matkalaukkuni ulos hissistä ja hapuilin samalla käsilaukusta avaimia. Olin todella väsynyt matkustamisesta ja minulla oli kova nälkä. Kuulin kuinka vatsani alkoi murista uhkaavasti vaatien muonaa. Avain ei meinannut sopia lukkoon ja tunsin kuinka turhautuneisuuden tunne nosti päätään. Kotioven auettua jäin seisomaan rappuun tuijottaen sisälle huoneistoon. Tunsin miten sydämeni alkoi lyödä yhä nopeammin ja nopeammin. Silmiini kihosivat kyyneleet ja jalat olivat pettää alta. Heitin laukkuni eteiseen ja suljin ulko-oven. En voinut uskoa silmiäni. Asuntomme... asuntoni… oli tyhjä.
Astuin ulkovaatteissani olohuoneen ja keittiön puolelle haukkomaan henkeäni. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin matto, sohva ja vanha tv:ni. Kaikki muu oli poissa. Romahdin lattialle ja kuulin naisen huutavan sydäntä raastavasti. En muista muuta kuin pimeyttä. Kaikki valo katosi elämästäni kertaheitolla. 

Seuraavan kerran avatessani silmät, kello oli jo reilusti yli puolenyön. Poskilleni oli kuivunut elämäni pahimmat sydänsurukyyneleet. Katselin huonetta joka näytti nyt niin tylyltä ja pieneltä ollessani yksin. Päässäni jyskytti. Olen yksin. Minulla ei ole täällä ketään keneen turvautua. Olen yksin. Aivan yksin. Nousin ylös tutkiakseni varovasti loput asunnosta selvittääkseni mitä minulle oli jäänyt. Sänky oli mukava yllätys, mutta sekin toi mieleen paljon muistoja Meistä. Ja se sai aikaan jälleen uuden hyökyaallon poskilleni. Parvekkeen sohvakin oli tallella. Vessan kaapissa ei ollut hänen hammasharjaansa ja hänen pesuaineensakin puuttuivat. Käänsin pyykkikorin ympäri löytääkseni edes yhden sukan joka kuuluisi hänelle, mutta mitään ei ollut jäljellä. Komero oli pengottu ympäri, tavaroita oli pudonnut hyllyiltä lattialle. Nurkassa istui valkoinen pehmolelupupu, jonka sain häneltä kun tapasimme ensikerran. Nostin Herra Jänön syliini ja katsoin sen tummiin silmiin samalla silittäen sen korvia. Riisuin takkini ja kenkäni eteisen lattialle. Kannoin Herra Jänön makuuhuoneeseen ja asetin sen kainalooni käpertyessäni yksin liian suureen sänkyyn ilman turvaa ja tietoa huomisesta. 

Elämä jatkoi kulkuaan, mutta en ollut täysin läsnä missään. Saatoin purskahtaa itkuun missä vaan ja milloin vaan. Perheeni yritti kovasti tukea minua, mutta vaikeaa se oli kun asuivat kahdentunnin ajomatkan päässä. Olin yksinäisempi kuin koskaan ennen. Minusta tuntui, että kaupassakin kaikki tiesivät salaisuuteni. En käynyt oikein koskaan missään. Vietin kotonakin aikani katsoen tv:n tarjontaa tai istuen nettien chat -palstoilla. Kouluun oli vaikeaa lähteä aamuisin. Usein tsemppasin itseäni peiliin katsoen ja hokien, että elät päivän kerrallaan ja selviät tästäkin päivästä. Ruokailurytmit sekoittuivat täysin, söin mitä kaapissa oli ja jos ei ollut hain roskaruokaa, limua, sipsejä, nameja. Lihoin useita kiloja pienessä ajassa. Itsetuntoni oli pudonnut laakereiltaan ja makasi jossain helvetin ja maan välillä. Ennen tätä kaikkea olin huoliteltu lähtiessäni ulos. Nyt en enää jaksanut huolehtia itsestäni.”

Kiitos, että tulit elämääni ja vedit ylös kuopasta. Kiitos, että jaksat ailahtelujani. Olet minulle hyvin tärkeä. Nähdään pian!

Terveisin Taru

ps. Anteeksi, että suttasin paperin kyyneleilläni…

---

Luin kirjees uudestaa ja uudestaa. Joka kerran jälkee teki mieli lähtee luokses heti ja kertoo, et nyt on kaikki jo paremmi. Mikset kertonu tätä kaikkee mulle heti? Olisin voinu lohduttaa enemmän, olisin tienny miks itket. Miten se paskiainen pysty tekee jotai sellaista sunlaiselles kauniille ja ihanalle naiselle? Musta sä oot vastustamaton. Rakastan sua Taru. 

Sillon ku me tavattiin ni en ois voinu ees kuvitella millases myräkäs sä elät. Et miten sä joka päivä joudut tsemppaa ittes ylös sängystä. Sulla oli kulissit kunnos… Mut sit ku mä tulin sun luo ekan kerran ja mä näin miten epävarma sä olit siitä, et mä oon siel kämpäs… Miten sä tavallaan niinku vahdit kokoajan mitä teen… Sä paljastit sun syvimmät pelkos miehii kohtaa. Se oli aika karmivaa… Mä halusin auttaa ja olla luotettava ja kuunnella kaiken mitä sul oli sanottavana. Mä ihan oikeesti aluks pelkäsin, et koht sä haluut tappaa ittes… Puhuit siit nii paljo. Kuolemasta. 

Nyt sä oot jo ihan eri ihminen. Ei vois uskoo samaks. Masennus ei tee sul hyvää. Sä olit rohkee ku jaksoit kuunnel mua ja muit  ihmisii jotka sua rakastaa ja kamppail vastaa. Sä oot nii kaunis ku sä hymyilet ja nykyää sä hymyilet paljo. Ne hymykuopat… Onneks me nähää jo pia.